Tuomarin yleiskommentti luokasta: "Todella tasaväkinen luokka korkeatasoisine tuotoksineen! Jokainen osallistuja voi taputtaa niin itseään kuin kanssakilpailijoitaan olalle. Erityisesti minua ilahdutti tuotoksista välittyvä hyvä, iloinen mieli ja asenne, toiveikkuuskin. Vaikka voittoa on lähdetty hakemaan tosissaan - ja siitä voitosta muuten kamppailtiin tosissaan! -, näissä mestaruuksissa pipo tai ratsastuskypärä ei näytä olleen turhan kireällä. Tuotostuomari kiittää kaikkia osallistujia, teitte työstäni paitsi hirvittävän hankalan, myös erittäin antoisan! Joka ikistä työtä olisi voinut kehua pidemmästikin, erittäin ansiokasta tunnelmointia ja tilankäyttöä joka ikisessä tuotoksessa."
Mun ponini oli koko mestaruuskisojen rumin, siitä ei ollut epäilystäkään.
Istuin jäykkänä Fifin selässä ja oloni tuntui lähinnä tien viereen pudotetulta betoniporsaalta. Minne vain katsoikaan, ohi pyyhälsi upeita, ihan todellisia kilpahevosia hulmuavine harjoineen ja tuliterä varusteet niskassa. Minuutti minuutilta alkoi käymään piinallisen selväksi, että me ei Fifin kanssa kyllä todellakaan kuultu sinne.
Tiputin katseeni väenpaljoudesta ponini niskaan - siihen, josta sojotti ehkä kolme jouhenpätkää ja jokainen eri ilmansuuntiin. Fifin harja, tai ennemminkin se sen harjamarto, koska harjaa ei ollut nimeksikään, oli melkein koko matkalta kovaa, käppyräistä takkua, joka lähti irti kun vähän sormilla veti. Harjamarto itsessään ei sentään, luojan kiitos, enää ollut pelkkää vereslihaa, vaan nyt siihen oli kasvanut paksua, tummaa rupea, jota mä sitten kuuliaisesti rasvailin ja pesin että se pysyisi pehmeänä ja ehkä, ehkä vielä joskus siihen kasvaisi tukka uudelleen.
Ihan kamalaa. Mitähän mä oikein ajattelin kun osallistuin koko kisoihin? Ihan oikeasti, siis islanninhevosten mestaruudet! Me opittiin Fifin kanssa tölttäämään puhtaasti vasta joku vuosi sitten, eikä olla kesällä harjoiteltu juuri ollenkaan. Sitäkään vähää ei oltaisi voitu jos kotona ei olisi maneesia minne mennä ötököitä edes hetkeksi karkuun. Mutta sitten on usein ollut niin kuuma ettei maneesissakaan ole voinut olla, ainakaan ovet kiinni. Tuntui jotenkin väärältä istua siinä käytettynä ostetun satulan päällä, valkoiset housut jalassa ja selkä ja kämmenet ihan hiestä märkänä.
Meidän ohi ratsasti kaksi ratsukkoa jotka juttelivat keskenään. He kumminkin lopettivat puhumisen hetkeksi tervehtiäkseen mua, ennen kuin jatkoivat matkaansa. Jostain syystä se helpotti mun oloani aika paljon. Kaikki kilometrin säteellä takuulla näkivät, ettei Fifi ollut mikään kilpahevonen, tai etten mä ainakaan ollut mikään kilparatsastaja. Miten Sonja ja Marshall saivatkin sen näyttämään niin helpolta? Kaikki myös varmasti näkivät, miten Fifin karvapeite oli epätasaista sieltä täältä, ja loputtomalta tuntuneesta harjauksesta huolimatta en ollut saanut sen pörröiseksi hangattua häntää siistiksi. Voiko epäsiisteydestä saada miinuspisteitä?
Mutta silti, kukaan ei ollut sanonut asiasta mitään, eikä kukaan näyttänyt edes mitenkään paheksuvalta. Vaikka sitähän mun valmentaja Jossu olikin sanonut, että issikkapiireissä kaikki on tosi kivoja. Se oli oikeasti tosi helpottavaa huomata. Siksi kai mä onnistuin havahtumaan mun ajatuksistani niin, että suoristin ryhtini ja keräsin vähän ohjia tuntumalle. Fifi tuntui heti valpastuvan myös, vaikka hetki sitten se oli nuokkunut pää alhaalla ja silmät varmaan kiinni lerppuen, juuri välittämättä ympärillään pyörivästä väenpaljoudesta. Kai sen olo oli kotoisa niin monen muun issikan kanssa ettei se edes ymmärtänyt jännittää. Mä jännitin kyllä senkin puolesta.
Kun pyysin Fifin liikkeelle, se lähti reippaasti mutta letkeästi kävelemään. Pahinta oli takuulla odottaminen että oma suoritus alkaisi. Tai ei, se oli sittenkin matka collecting ringistä kohti rataa, koska siinä konkretisoitui se, että me ihan todella oltiin menossa kisaamaan - kaikkien näiden ihmisten nenien eteen. Sekunnin ajan mun teki mieli hypätä selästä alas ja pinkoa karkuun niin nopeasti kuin mahdollista, mutta.. Tai siihen on oikeastaan kaksi syytä, miksi en tehnyt niin. Ensimmäinen on se, että Fifi tuntui niin varmalta ja rennolta mun allani, että mun oli vaan niin helppoa luottaa siihen. Ja toinen oli se, kun näin väkijoukosta käden nousevan ilmaan ja heiluvan vimmatusti. Jossun vieressä seisoi iskä, joka oli sitten kuitenkin ehtinyt paikalle. Mua alkoi hymyilyttää, mutta en uskaltanut heiluttaa takaisin. Me oltiin kuitenkin jo ihan pian pääsemässä radalle.
Kaikesta huolimatta - Fifin pahasta kesäihottumasta, treenien puutteesta, siitä että mä olisin mieluummin halunnut kisata T8:ssa… Ei se sitten kuitenkaan tuntunut ollenkaan niin kamalalta. Fifin töltätessä iloisesti ja tasaisesti eteenpäin, mäkin uskalsin viimein rentoutua satulaan. Olihan se nyt oikeasti tosi siistiä, että me oltiin kisaamassa ihan oikeissa islanninhevosten mestaruuksissa!
Tuomari: "Tarina ja kerronta veivät mukanaan välittömästi; aloitus toimii, herättää mielenkiinnon. Kirjoittajaäänen mukana on helppo myötäelää tapahtumia samalla surkutellen, ettei tuollainen itsensä muiden vertaaminen ja itse itsensä ulkopuolelle sijoittamisessa ole mitään mieltä! Tässäkin tuotoksessa iloinen mieli nousi päällimmäiseksi tunteeksi, kanssakilpailijat eivät olleetkaan mitään nokkaansa nyrpisteleviä kiusaajia ja mestaruuskisojen (mukamas) rumin islanninhevonen on kertojalle selkeästi rakas, ja sekös lukijan mieltä lämmittää. Seuraaviin mestaruuksiin rinta rottingille ja leuka ylös! Sujuvaa, mukavan elävää tekstiä, hauskoja kielikuvia sekä onnistunutta tunnetilojen välittämistä."
2. FI Alva Östberg - Geralt frá Ljósskógur (T2 Töltti)
Tuomari: "Taidokasta sommittelua ja tilan käyttöä. Ihastuttava ratsukko, vähän vienosti hymyilevä mutta reippaasti vilkuttava ratsastaja kera selkeästi esiintymään lähteneen uljaan ratsunsa. Kuvassa on niin liikettä kuin tunnelmaa, hulmuavat jouhet sekä kavioiden nostattama hiekka yhdessä kauniisti kaiken ylle lankeavan valon antavat hienon loppusilauksen komealle työlle ja ratsukolle sen keskiössä. Kauas jäävä utuinen puuraja sekä ovaaliradan kaari ja yleisö päälakineen sekä lippuineen luovat tilan ja kilpailupäivän tuntua ja ovat, kuten todettua, taidokasta sommittelua."
3. FI Anki Frykberg - Perla frá Laufskáfallstöðum (T2 Töltti)
Tuomari: "Tummuva taivas synkkine pilvineen luo kuvaan kontrastia ja dramatiikkaa, kuvassa on loistava tunnelma! Liehuvat liput puusta vasten, ratavarren mainokset, keskittynyt ja rennon jäntevä ratsukko sekä hevosesta välittyvä liikkeen tuntu, etualan kirkkaammat värit jotka varkain tummenevat ylänurkan ukkosta uhkuviin pilviin - kaikkinensa todella vaikuttava työ. Tausta ei saamastaan hehkutuksesta huolimatta niele ratsukkoa, vaan luo komeat puitteet hienosti toteutetulle/esitetylle töltille."
4. FI Anki Frykberg - Skjálgur frá Trottúr (T1 Töltti)
Tuomari: "Suorastaan vangitseva ratsukko, kummankin asento sekä ilmeet ovat erittäin onnistuneita, samaten hevosen väri! Ratsu vaikuttaa kilpailevan tosissaan, se oikein huokuu päättäväisyyttä, asennossa on voimaa ja liikettä. Vaikka pelkistetty tausta onkin sievä ja käytetyt sävyt valittu taitavasti, kaipaisin ehkä vähän aitaa enemmän kisapaikan tuntua. Vangitseva kuva, ratsastajan ajatukset miltei kuulee ja vauhdikkaan töltin ilmavirran huomaa. Taitavaa värien käyttöä, hevosen ja taustan samat sävyt toimivat upeasti."
5. FI Anki Frykberg - Hneta frá Ljóma (P2 Passi)
Tuomari: "No nyt on jouhia! Vaikka kauniisti sumennetussa taustassa onkin paljon katsottavaa ja bongattavaa, etualan ratsukko pitää ansaitun paikkansa huomion keskipisteenä. Taitavaa sommittelua, rajaus on tiukanpuoleinen tuntumatta ahtaalta. Valkeaan karvapeitteeseen on saatu mukavasti sävyvaihtelua; harmaata, kellertävää, rusehtavaa, varjon puolella sinistäkin - lopputulos on kaunis eikä hevonen vaikuta likaiselta. Valoisa, kaiken kaikkiaan kaunis, taitavasti toteutettu kuva."
Gennäsin ravirata
issikkamestaruudet@gmail.com